Kiiminkijoki, se aina vain virtaa,
kuin ihmisen elämä merensä tavoittaen.
Kiiminkijoki, se suolammesta alkaa;
pienestä lähtee myös taival ihmisen.
Jumala maaseudun loi, ihminen kaupungin.
Ei enää käräjäkiville palata takaisin.
Ennen ihmiset täälläkin puhuivat toisilleen,
nyt ne kaupunkien vessojen seinille kirjoittelee.
Kiiminkijoki, sun rannoilta lähti ensin tytöt,
sitten pojat kuin varpuset.
Kiiminkijoki, ne kahlita tahtoo sinutkin,
niin kuin rantojen ihmiset.
Maa, älä poikias potki.
Ne on hyviä poikia, kun vain pystyssä päin elää saa vapaina.
Maa, älä tyttöjäs kolhi.
Ne on kunnon ihmisiä,
kun vain maailman myllyssä säilyvät ehjinä.
Mutta joki vain virtaa, punoo koskien pirtaa.
Ne monilta kasvot vei, monilta maan.
Kiiminkijoki, on vaikea saada vielä ihmiset korven elämään uskomaan.
Kiiminkijoki, mä mieheksi kasvoin,
kun peninkulmat kouluun kiersin sun tulvasi voimaa.
Kiiminkijoki, mä lopetan laulun,
kun kauneudesta liian vanha oon unelmoimaan.
Näin maailman joet ja kaupungit, tanssin kapakat, sillatkin.
Kuinka lapsuuden joen silti mä unohtaisin?
Muistan, kun sorretun voimaa joi jätkät nuo rannoillas,
ja kuinka tukkisumat kolkutti sun nielujas.
Kiiminkijoki, kun kitara painaa,
sun suvanto maailman hakkuuaukiot peittää.
Kiiminkijoki, kun saa viimeinen sointu,
te voitte miehen ja soittimen tuhkat joen syliin heittää.